Ajoittain vaihtuva Siitoimen lainaus

"Mikäli haluaisin selittää yksityiskohtaisesti ja tarkasti mitä molemmat suuntaukset pitävät sisällään, joutuisin kirjoittamaan pelkästään tästä asiasta ainakin 1000 sivuisen kirjan. Tästä johtuen kerron ainoastaan pääpiirteittäin demokratian ja fasismin eroja."


sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Vogelbeere, Jan Vogelbeere - Der Hilfsgruppenführer

Valtakunnanjohtaja ja AGV:n varapuheenjohtaja Kuisma hoitivat aktiivisesti suhdetoimintaa myös toiseen maailmaan. Alamaailmaan. Aina tarvittaessa he kysyivät neuvoa edesmenneeltä Aino Kassiselta. Selvänäkijän kuoltua tuli heidän kuitenkin vakaasti harkita, mihin he turvautuisivat Kassisen jälkeen. Tarvittiin yhteyshenkilö alas, sellainen, joka saisi yhteyden Ainoon vaivatta ja nopeasti, sillä Isänmaan etu vaati joskus nopeitakin päätöksiä. ”Jos tarve vaatii” oli Johtajan tuolloinen motto. Kalevalaista johdatusta todella tarvittaisiin, ties miten hyvin Aino tunsikaan Lemminkäisen, jonka uusi reinkarnaatio Siitoin uskoi myös olevansa.

Kuin vahingossa he löysivät Kansallisen Liittoneuvoston (KLN) jäsenen, hiljaisen pojan, joka ei koskaan ollut käynyt missään kokouksessa. Hän oli saksalaista syntyperää, viipurinsaksalaisten hansakauppiaiden, siis viikinkien, jälkeläinen. Alun perin hänen sukujuurensa olivat Nürnbergistä, puoluepäiväkaupungista.

Jan aloitti työnsä, mutta ensimmäisinä päivinä häntä ei tarvittu. Hän odotteli ulkona piippuaan poltellen, kun Väiski ja Johtaja ryyppäsivät ja rälläsivät sisällä hakaristilippujen alla. Kuitenkin jo muutaman päivän kuluttua joutui Vogelbeeren poika todellisiin hommiin. Luonnonsuojelijahipit olivat tulleet ”pelastamaan” kissat padasta! Miehet miettivät, soittaisivatko myötämieliselle miehelle poliisissa vaiko nussisivat tytöt takaisin heteroiksi.

Jan otti neuvoa-antavan paukun Jaloa Viinaa, ja aloitti hurmoshenkisen laulamisen heilutellen Suomen lippua ja hakaristejä vierekkäin. Väiski ja Johtaja huomasivat, että pojassa on potentiaalia. Lopulta Jan Vogelbeere nousi, meni tyttöjen luokse ja mukaili Valtakunnanjohtajaa:

”Turha on elää, turha on kuolla, turha on vanhojen naisten vittuja nuolla. Sillä todellinen mies on sotilas, juoppo ja pukki. Moni mies itkee, nuolee vitun ja vetää käteen, mutta harva sen tunnustaa. Mutta minä natsiupseerina tunnustan ne kaikki, ja Johtaja, Siitoin, on ainoa, joka voi kissoja keittämällä häätää teidät täältä! Saatanan viherlesbofeministit, mä vedän teitä turpaan!”


Säikähtäneenä nuoren miehen raivosta viherhipit jättivät natsit rauhaan, mutta ottivat vielä mukaansa yhden kissan, totesivat sen olevan hyvä ystävänsä ja kotiin päästyään ottivat haarukat esiin, kun kukaan ei enää näkisi heidän tekosiaan. Ehkä natsit tekivät näihin nuoriin tyttöihin suuremman vaikutuksen kuin edes itse Johtaja uskoi…

maanantai 4. tammikuuta 2010

Die Pilgerfahrt - Pyhiinvaellusmatka


Siitoin ajaa Saksaan omalla autollaan, joka on täynnä natseja. Kasetilta soitetaan natsilauluja. Mukana ovat puoluesihteeri Lehtonen, aluekomentaja Arje sekä pari muuta turkulaista rivinatsia.
SIITOIN: "Jos skinhead, fasisti tai natsi menee saksaan ja tietää oikeat osoitteet, niin siellä on aina tarjolla ilmaiset viinat, ruuat ja majoitukset. Keskimäärin joka toisen bilstugan omistaa entinen SS-mies tai tämän sukulainen."
Perillä seurue menee Siitoimen johdolla oluttupaan. Olutta ja jägermeisteria juodaan sekaisin, ja seurueen miehet innostuvat laulamaan saksalaisia sota-ajan lauluja. Siitoinin johdolla kajautetaan Horst Wessel Lied, mikä ärsyttää jo monia. Pian oluttuvassa tulee riitaa natsitervehdyksistä, vaikka Siitoimen aikomukset ovat vilpittömän toverilliset. Hän pitää saksalaisia jaloina veljinään.

SIITOIN: "Sieg Heil! Guten Tag deutsche Kamraden! Wir sind finnische Nationalisten..."
Joku mottasee Pekkaa niin kovaa, että sitä voisi kutsua jo lyömiseksi. Pekalta putoaa tupakka suusta. Hillittynä ja sivistyneenä natsijohtajana Pekka ei kuitenkaan lyö heti takaisin, vaan hillitsee itsensä ja menee seurueineen hieman taka-alalle.
SIITOIN: "Saatanan homolordit kommunistit..tuokin polakki baarimikko tuolla sössöttää että me ei muka kuuluta tänne.. Tekis mieli vetää turpiin tuommosia. Antaa tulla vaan saatana!"
Epämukava tilanne jatkuu, kun miesten seurueelle ivaillaan ja heitä painostetaan poistumaan tilasta. Pekka antaa käskyn. Puoluesihteeri Lehtonen vetää parabellumin esille ja alkaa ampumaan ympäriinsä. Hän tyhjentää lippaansa tasaiseen tahtiin melko hitaasti. Asiakkaat juoksetvat nopeasti läpi ovista ja ikkunoista. Lukuisten paukkupatruunojen savu täyttää ilman. Siitoin juo rauhassa tuoppinsa loppuun. Savun hälvettyä baarimikkoa ei näy missään. Hän on mennyt soittamaan poliisit paikalle. Tiskin ollessa tyhjillään aluekomentaja menee täyttämään tuoppiaan oluthanalle. Pekka hymähtää tyytyväisenä ja nousee pöydästä katselemaan, millaista vahinkoa ryntäävät asiakkaat saivat aikaan.

Hetken kuluttua baarimikko tulee takahuoneesta, ja samassa poliisit ryntäävät paikalle. Koko joukko viedään putkaan. Siitoin tietää, että vastusteleminen on turhaa. Hän uskoo vielä, että jotkut saksalaiset poliisit saattaisivat olla suosiollisia. Putkassa miehet joutuvatkin viettämään vain pienen hetken. Sinä aikana Siitoin rauhoittelee seuruettaan ja uskottelee, että homma on kaikesta huolimatta hanskassa.
SIITOIN: "Meille oltiin vaan kerrottu väärä osoite. Joensuun porukasta oli nimittäin ennen reissua pari kaveria käymässä. Mä annoin niille pari hakaristinauhaa. Ne on tänä päivänäkin maksamatta. Ei skinheadeilla mitään rahaa ole. Ne on epäluotettavia. Olen erittäin pettynyt skinheadeihin. Kotkalaiset mustapaidat on paljon asiallisempia. Ne osaavat pitää huolen itsestään. Eivät koskaan tule ruinaamaan."

Kamarilla ilmenee, ettei seurue ole raskaasti aseistettu saati vaarallinen. Puoluesihteerin ase oli ladattu vain paukkupatruunoilla. Siitoin lupaa, ettei hänen natsikerhonsa enää ylitä Saksassa ollessaan hyvän maun rajoja. Miehet pääsevät jatkamaan matkaansa Saksassa.

Seuraavana päivänä Siitoimen seurue menee erääseen vaatimattoman näköiseen keräilykauppaan. Kaupassa myydään matkamuistoja, historiallisia kirjoja, vanhoja sotilasvaatteita ja muuta keräilytavaraa. Siitoimen kakkosmiehenä toimiva aluekomentaja on aloittanut päivänsä parilla oluella. Taskumatista hän on myös hörppinyt ahkerasti jägermeisteria.
ALUEKOMENTAJA: "Johtaja, johtaja, otatko ryypyt?"

SIITOIN: "Danke, schön!" (*Siitoin ottaa pitkät huikat metallisesta taskumatista, jonka kyljessä komeilee SS-pääkallo)

Aluekomentaja ottaa vielä itsekin parit pitkät ryypyt ennen kuin hän laittaa matin takaisin taskuunsa. Ei ihme, että hän alkaa herkästi hyräilemään saksalaisia lauluja. Se kiinnittää puodinpitäjän huomion. Miesten pukeutuminen sekä heidän keskenään vaihtamat suomalaiset sanat varmistavat puodinpitäjän käsityksen: isot pojat ovat tulleet Suomesta pyhiinvaellusmatkalle kolmannen valtakunnan maalle.

Puodinpitäjä on itsekin jonkin asteinen natsi, tai ainakin ylpeä maansa historiasta. Hän pyytää ystävällisesti seuruetta odottamaan, ja laittaa puotinsa verhot kiinni sekä oven lukkoon. Puodinpitäjän nimi on Hans. Hän esittelee itsensä ja kertoo olevansa itsekin hieman samoja miehiä. Siitoin on innoissaan, ja miehet tekevät keskenään natsitervehdykset.

Hans kutsuu seurueen puotinsa kellariin, joka on täynnä monenlaista kyseenalaista tavaraa. Erilaiset seinille ripustetut natsimerkit, hihanauhat sekä muokkaamattomat Wehrmacht- ja SS-takit eivät toden totta kestäisi päivänvaloa. Kellarihuoneen keskellä on vanhoja ase- ja patruunalaatikoita, joihin on kaadettu lukemattomia samaa kaliiberia olevia patruunoita. Siitoin on haltioissaan ja upottaa kätensä laatikon patruunojen sekaan, joita hän alkaa kourimaan.

Pekka ei saisi salakuljetettua suurta laatikkoa ammuksia. Hans esittelee hänelle kompaktin Walther P38-pistoolin, jota korkea-arvoiset natsit usein käyttivät. Valtakunnanjohtaja tykästyy aseeseen ja päättää ostaa sen, sillä hinta ei päätä huimaa. Hansilla on näitä aseita useampi.
Myynnissä olisi myös kivääreitä, mutta niitä olisi vaikea saada kuljetettua Suomeen. Mukana olevat rivinatsit tyytyvät ostamaan pientä käytännöllistä keräilytavaraa. Aluekomentaja taas on tykästynyt äskettäin yläkerrasta löytämäänsä maastotakkiin ja barettiin, jotka hän aikoo modata alakerrasta löytämillään natsimerkeillä. Seurue tekee hyvät kaupat ja lähtee tyytyväisenä takaisin Suomeen.

Paluumatkalla natsit muistelevat matkan kohokohtia.
SIITOIN: "Heh, eipä ollut ongelmia maksaa niitä sakkoja. Nyt jälkeenpäin kun ajatellaan, niin ihan hauskaahan se oli myös siellä oluttuvassa. Meidän kanssa ei pelleillä. Hupi oli halpaa. Ja nämä löytämämme tavarat.. Mä oon aina ollut kova liikemies."
Natsit räpläävät ostamiaan "aarteita". Aluekomentaja on löytänyt uuden tyylinsä, mistä tyytyväisenä hän ottaa päivän viimeiset huikkansa taskumatistaan ja laittaa sen kiertämään. Kuski tietää, ettei ajaessa kannata ottaa yhtään. Jos suu on täynnä kovaa viinaa, se näkyy helposti mittareissa myöhemminkin, ja luku valehtelee.
SIITOIN: "Kyllä jäger maistuisi nyt, eikä lepokaan tekisi pahaa. Virkavalta ei vaan tällä hemmetin puolalaisvaltaisella alueella ole kovin suosiollista. Äh, joku muu saa nyt ajaa. Paljonkos sitä viinaa on vielä jäljellä?"
Takapenkiltä ilmoittautuu heti yksi vapaaehtoinen nuori natsi kuskiksi, ja seurue suorittaa paikanvaihdon. Pekka saa jäädä etupenkille, jossa hän korkkaa pari olutta ja juo päälle jägermeisteria. Pian hän tuntee olonsa rennoksi ja laittaa natsikasetin soimaan kovemmalle.

Pientareella kävelee ohikulkijoita, joiden kohdalla lievästi humaltunut Pekka avaa ikkunan ja suorittaa natsitervehdyksen. Seurueen nuoremmat natsit tekevät saman perässä. Tämä toistetaan useita kertoja lukuisten ohikulkijoiden kohdalla. Osakseen miehet saavat huvittuneita vastatervehdyksiä, ja jotkut näyttävät heille keskisormea. Siinä vaiheessa Pekka on jo niin humalassa, ettei hän viitsi alkaa huutelemaan takaisin rumia haukkumasanoja nyrpeille jalankulkijoille. Hän vain nauraa pirullisesti.

Der Anfang - Alku

"Edellisessä elämässäni olin saksalainen luutnantti. Ajoin autolla miinaan, kun Saksa hyökkäsi Puolaan."

1. syyskuuta 1939
Luutnantti Philipp von Rassenhass ajaa sotilasvolkkarilla kuoppaista tietä pitkin sotatoimialueen suuntaan. Päivän viimeiset täyslastilliset stuka-pommittajat lentävät hänen yläpuolellaan, ja kaukaisuudessa kuuluu vaimeaa tykkien jylinää. Panssarikiilat ovat jo kaukana edessä päin, mutta matkalla luutnantti Rassenhass saattaa nähdä vielä muutamia hyökkäysvaunuja jalkaväen tukena. Maassa makaa kuolleita hevosia ja puolalaissotilaita. Eivät ne mahtaneet hevosilla ja karbiineilla mitään mobilisoidulle modernille armeijalle. Rassenhass jatkaa matkaansa, sillä hänen tehtävänsä on lähempänä rintamaa.

Luutnantti Rassenhassin tehtävänä on johtaa alueiden raivaus linjojen taakse jääneistä puolalaisista sotilaista ja sisseistä, jotka ovat viimeinen este alueen valjastamiseksi Saksan sodanjohdon strategiseen käyttöön. Radiosta tulee varoituksia useista puolalaisten iskuista, joissa viimeiset linjojen taakse jääneet sotilaat ovat tehneet tuhoisia yllätyshyökkäyksiä. Radiossa kerrotaan muutamista vähäisistä miestappioista.

Raunioiset ja ahtaat kaupunkitiet voivat olla arvaamattomia. Varotoimena luutnantti Rassenhass hidastaa vauhtiaan, ottaa oikeaan käteensä ladatun lugerin ja avaa vasemmanpuoleisen ikkunan. Lasi ei suojaisi häntä luodeilta, mutta sen läpi hänen olisi vastaavasti hankalampaa ampua takaisin. Rassenhass erottaisi puolalaisen ulkonäöltä, jos sellainen tulisi häntä vastaan tai yllättäisi sivustasta. Luutnantti on opiskellut ahkerasti rotuoppia. Arjalaisia hän ei ammu, mutta jos tulee joku muu. Luutnantin tapana on pitää jännittävissä tilanteissa luger aina ladattuna siltä varalta, jos tarve tosissaan vaatii.

Lähempänä tuntematonta aluetta maassa lojuu tavallista enemmän saksalaisten ruumiita. Hän tietää, että jokin on pielessä. Tätä aluetta ei ole vielä haravoitu vihollisvoimista. Rassenhass on eksynyt ja aivan yksin. Hän kiroilee ja möykkää kutsuen näin tietämättään saatanaa apuun. Yhtäkkiä jokin kolahtaa, auto ajaa töyssyyn ja iskeytyy kovalla voimalla miinaan. Auto räjähtää ja vie luutnantti Philipp von Rassenhassin mukanaan helvettiin.

Rassenhass oli koko elämänsä militaristi. Hänen mielestään jokainen toimiva yhteiskunta perustui väkivaltaan, tai oikeastaan väkivaltaan ja tunteeseen, siis rakkauteen.

Hänen päiväkirjansa viimeiseksi jääneellä sivulla luki:
"Ihmisen perusluonne on sotaisa. Joillakin se kumpuaa haluna puolustaa rakkaimpiaan ja pyhiä asioita tuhoavalla voimalla. Jotkut taas haluavat rakentaa, saavuttaa ja menestyä. Molemmat vaativat myrskyisän luonteen. Vaikka väkivaltaa vihaava ihminen saattaisikin väittää olevansa pasifisti, hän voi olla aatteellisesti hyvinkin sotaisa ja puolustaa hyvinkin tuhoisia voimakeinoja jopa enemmän kuin tavallinen käskytettävä rivisotilas. Ainakin tietämättään."
Rassenhass ei uskonut Jumalaan. Hän ei osannut selittää sitä, että jos Jumala kerran loi ihmisen omaksi kuvakseen, miksi hän teki myös alirotuisia epätäydellisiä ihmisiä. Ei Rassenhass olisi halunnut palvoa saastaista Jumalaa. Hän ei koskaan pelännyt kuolemaa, vaan oikeastaan piti hyvät välit alakertaan. Sen ansiosta Rassenhassin tarina ei loppunutkaan vielä tähän...